Syksy illat ovat kuin luotuja lämmittelyyn. Takkaan tuli, hyvää teetä ja ihana kirja. Jostain syystä olen lukenut runoja tavallista enemmän näinä iltoina, ehkä se on pieni alakulo, joka pistää etsimään lohtua. Päivän puuhien jälkeen oli ihana istua hiljaisuudessa lukemassa. Talo tuhisee nukkuvien poikien unen tahdissa. Pimeys peittää maiseman. Lyhtyjen valo on ainoa elonmerkki ulkona. Kanelin ja omenan tuoksut viipyvät keittiössä. Tunnen Ukko Kullan läheisyyden viereisessä huoneessa, hänen pyöriessä teenkeitto puuhissa. Minulla on kaikki mitä haluan, oma onni ja pesäkolo. 
Tässä on osa Heli Pukin Elämä kantaa runosta.Pois jää kaikki turha, tuuliin katoaa. Elämä kantaa eespäin kulkevaa.
Kaikkien hankaluuksien, pahan mielen, läheisten kivun ja väsymyksen keskellä ihmisellä on jokin mekanismi, joka pistää ajattelemaan tulevaa ja toivomaan. Mikä se on? Elämänhalu, usko vai toivo?
2 kommenttia:
Kiva runonpätkä. Ja mikä meitä täällä kantaa: Se on rakkaus elämään ja rakkaus läheisiin ja rakkaus itseemme. Niistä se voima tulee...Ja uusi huominen on aina erilainen kuin eilinen.
Krisse, olet oikeassa. Rakkaus on se voima.
Lähetä kommentti