Se soi ja soi

Havut uudistuvat. Katajan tuoksu leijaa auringon lämmittämässä ilmassa. Ikiaikainen, puhdistava ja vahva.

Koivun juurella varjossa. Ajatukset kulkevat menneeseen ja tulevaan. Riitävätkö voimani. Melkein kuulen kuinka mahla nousee puussa, selkäni kastuu runkoon nojatessani. Voisiko minussakin kevät vaikuttaa noin.

Avaan ikkunat ja ovet selälleen. Musiikki tulvii ulos. Istun kivellä ja seuraan kuinka lapset ja koira juoksevat ulos ja sisään. Kaikki ovat jotenkin kevään lumoissa. Poikaset eivät halua nukkua" Äiti on vielä valoisaa". Koira kirmaa lasten ympärillä ja kaikki kiihoittavat toisiaan liikkumaan nopeammin, ahnehtimaan elämää.

Kiveni tuntuu saarelta. Seuraan hivenen kateellisena nuoruutta ja voimaa. Äiti minussa iloitsee miten estottomasti lapset heittäytyvät hetkeen. Yhtään epäröimättä tai varomatta. Kuulen soiton virtaavan ikkunoista.

Jotain ikivanhaa liikkuu sisälläni. Korvani kuulevat sanat.

Ei päivien perijätä. Ei minusta, eipä liene, ei päivien perijätä, eikä kuun tähystäjätä, Otavaisen ottajata. Käänny päivänen salolla, pyöri kuu salon sisään, kule kuusikon tasalla, karkaja katajikkooon. Pilvet pääni pitävät, kädet tyhjeä tapaavi, eessäni pimeä pilvi, takani kirkas taivas. Käänny päivänen salolla.

Istun kivellä, joka on ollut paikallaan Kalevan synnyn aikaan. Pellot ympärilläni ovat satoja vuosia vanhoja. Selkäni takana kasvaa sata vuotta vanhaa metsää. Kaikki oli ennen minua ja kaikki on minun jälkeeni. Ehkäpä hyvinkin kaikki alkoi sotkan munasta. Noissa metsissä todella juoksee hiidenhirvi. Suuri metsän kuningas herää kevään ensi sulamisvesiin. Matkani joskus saattaa sielunlintu.