Minne kaikki aika häviää.

Kesä on kääntynyt kohti loppuaan. Olen kulkenut hektisistä hetkistä kohti tyyneyttä. Aika on vilahtanut kuin pieni nopea eläin, jonka huomaa liikahduksena silmäkulmastaan. Vasta viime aikoina olen huomannut, joinakin päivinä, ettei minun tarvitse tehdä mitään. Ne päivät ovat olleet kuin lapsuuden sunnuntait, loputtoman pitkiä. Vuosia kestänyt kiireeni on laantunut rauhallisuuteen, ainakin välillä. Oloni on hivenen hutera, aivan kuin nousisi kuumeen jälkeen vuoteesta. Hutera mutta hyvä. En osaa selittää mikä on tuonut tämän olotilan. Mikään ei ole muuttunut. Aikataulut vievät minua edelleen eteenpäin, syksyllä opetusten alkaessa vielä tiukemmin. Kaikesta tästä huolimatta kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin.

Kesän aikana koiruus on siirtynyt lyhyempään turkkiin. Ukko Kulta pitempään partamalliin. Esikoisella on yksi tikin arpi enemmän. Keskimmäinen on siirtynyt teineyden ihanaan vuoristorataan. Pikku Ukko muuttui eskarilaisesta koululaiseksi. Olimme yhdessä ja kotona. Kaksi päivää kolusimme Savonlinnaa. Kiukuttelimme ja huusimme. Halasimme ja rakastimme, olimme. Välillä oli huisin kivaa, välillä maailman tyhmintä ja tylsää. Kesä hujahti ohi, hoitaen meitä. Kouluun lähtö sujui suorastaan kivuttomasti. Toivon meidän jaksavan näillä kerätyillä voimilla taas eteenpäin.

Vielä muutaman viikon keskityn kotiin. Piha odottaa huomiota. On mukava tehdä asioita hetken mielijohteesta. Istua Ukko Kullan kanssa kahvilassa juttelemassa millaisen hiekkapuhalluskaapin hankimme, jotta minä voin puhaltaa lasia ja Ukko Kulta moottoripyörän osia. Kuljeksia yhdessä rautakaupassa. Pohdiskella millaisen omenapuun istutamme kasvilavojen taakse. Vielä ennen kesän loppua käymme tervehtimässä poikien uutta serkkua ja ihastelemme vauvan tuoksua.